Taas oli yhdet
koskikisat kisattu, tällä kertaa Tornion Kukkolankosken kuohuissa ja seuraavaan
merkintään kalenteriin oli kirjoitettu viisi kirjainta: NORJA! Kiikkuja otti
kisanjälkeisenä aamuna äkkilähdön kohti Kilpisjärveä ja siellä odottavia
kiipeilykavereitaan. Hiihtäjän alkuviikon haasteena oli kallioiden sijaan
kotokulmilla odottanut pyykkivuori. Koitti kuiten vihdoin päivä, kun hiihtäjä
kiikkujaa Kilpisjärven Saanatunturilta tähyili. Oli pilvi vain niin sumuinen ja
tuuli tuima pohjoisen, ettei näköhavaintoa vielä saanut. Illasta kuljetti tuuli
sitten viestin mieluisan, oli kuullut kiikkuja huhuilun hiihtäjän ja bongannut
uusia mäkiä valloitettavaksi. Seuraavan illan ajanviete oli selvillä:
tavaratetristä Jessen takaluukulla. Tsip-tsap heijaa - ja kaikki olivat
löytäneet paikkansa. Eli perusnorjavarustus: kajakit, sukset, pyörät ja
lenkkarit. Sitte vielä iltalimsalle ja näkemään unia seuraavasta kahdesta
viikosta.
|
Hiihtäjän iltalenkki. |
|
Reilut plus viis ja pohjoinen tuuli, son kesä se. |
|
Blåmannin huipulta. |
|
Vuoriterveisiä!! |
|
Tetris solved. |
Ensimmäinen stoppi
päätettiin ottaa heti Skibotnissa. Ja kun kerran stopattiin, niin olihan se
jollakin tavalla jatkettava liikkumista, joten kaivettiin pyörät Jessen
sisuksista esiin, kypärät päähän ja polun päätä etsimään. Oltiin saatu
Kilpisjärvellä vinkkiä, että kylältä lähtee kivaa polkua ylös tunturiin kohti
vesiputouksia. Tätä polkua pitkin päädyimmekin Hengenin vesiputoukselle, raikas
vesi suihkusi päivän hellettä helpottamaan. Polku jatkuu vielä toisellekin
putoukselle Sledoon. Sinne ei Oodi tuona päivänä päässyt. Kiikkujan toisessa
polvessa vaivanneet tuntemukset kasvoivat sen verran, että kiikkuja otti
puhelua hoitoalan tuttavalle ja tuon puhelun jälkeen käännyttiin alamäkeen ja
autoa kohti. Pyöräilytesti ei päättynyt toivotulla tavalla. Polvi huusi lepoa,
mieli vuori-ilmaa. Aurinko helli kuitenkin harmistuneita mieliä ja viimeistään Simo-soittimen
sävelet käänsivät hymyn huulille.
|
Terve meri, terve vuori! |
|
Hengenin putouksella. |
Sateinen aamu
johdatti meidät isolle kylälle Tromssaan etsimään sisäaktiviteettia
kiipeilyhallin muodossa. Se ei ollut ollenkaan niin helppo homma kuin näin
äkkiseltään olisi voinut kuvitella. Löydettiin kyllä halli, mutta kukaan ei
tuntunut tietävän sen toiminnasta melkein mitään. Syötiin siis parkkiksella
kananmunat ja hurautettiin pois. Mutta ei sadekeli meitä lannistanut, jotain
keksittäisiin. Ja siinä se tuli vastaan: täydellinen hiekkakenttä.
Varusteboksista frisbee esiin, Simo laulamaan ja raikasta vuori-ilmaa
nuuhkimaan. Päätettiin myös alkaa toteuttaa itsellemme asetettua haastetta.
Joka ilta 300 vatsaa, 200 selkää ja 100 punnerrusta jollakin tyylillä. Ja vielä
pikku lankut siihen päälle. No, tässä vaiheessa voi jo myöntää että ihan joka
ilta ei näihin tavoitteisiin taivuttu, mutta mikäs tavoite se oliskaan jos sen
joka ilta saavuttaisi. Huomenna on aina hyvä päivä. ;) Näiden suurten
suoritusten jälkeen oli hetki kahvi- ja teekupposille ja datailulle kylillä. Ei
niin suuri maailma, etteikö Tromssassa kotomaan tuttuihin törmäisi.
Toivotettiin heille tsempit seuraavan päivän Tromsdalstindenin juoksulle ja
jatkettiin unipaikan etsintään. Varmaan ensimmäistä kertaa matkoillansa kiikkuja
ja hiihtäjä joutuivat pienen arpomisen keskelle, että mitä seuraavana päivänä
tehtäisiin. Kiikkujan polvi kaipasi lepoa, hiihtäjä taas kaipasi retkikaveria
päivän seikkailuihin.
Annettiin yön
ratkaista kysymys ja aamulla suunnattiin Krokdaleniin. Hiihtäjän tossu vei
sumun läpi Skarvassbun kautta Tromsdalstindenin rinteitä pitkin takaisin kylän
pintaan. Kiikkujalle virtaavien vesien myötä terveisiä lähetti ja melkein
vuorilunta pussiin tuliaisiksi pakkasi. Sumuisilla vuorilla oli tuona päivänä
muitakin tossuja liikkeellä. Tromssa Skyrace –tapahtumaan osallistui maailman huippuvuorijuoksijoita
tavan tallaajien lisäksi. Oli mieluisa ympäristö kiikkujan ja hiihtäjän siis
haistella vuori-ilmaa ja juoksutunnelmaa. Kyllähän se vain joskus olisi makia
noissa maisemissa vaikkapa 45 km ja reilut 4000 verttiä taivaltaa. Sitten
palauduttiin taas maan pinnalle, otettiin suunnaksi Sommaroy ja laitetiin
teltta pystyyn.
|
Krokelva. |
|
Sumuisia kallioita. |
|
Sumu suojasi hiihtäjän tien. |
|
Polulle osui vettä ja lunta. |
|
Tromssan Skyrace-tunnelmaa haistelemassa. |
Sama sadepilvi oli
kulkenut Sommaroyllekin, joten kuoritakkia niskaan ja taisipa hanskatkin mennä
käteen, ja ulos. Pieni norjalaiskylä tarjosi kaksi suuntaa mihin lähteä: norr
och sor. Ei ollut hiihtäjän ja kiikkujan vaikea tehdä päätöstä kumpaan
suuntaan. Ensin pohjoiseen ja sitten etelään. Sadepäivät on joskus kuin tehty
sisähommille, ja niinpä käännettiin läppäreiden kannet auki ja
kymmensormijärjestelmätreeni päälle. Kahvi- ja teekuppi jos toinenkin siinä
kului ennen kuin ajettiin Jessellä lautalle, joka vei meidät Senjan saarelle. Senjalta
löydettiin kaverin vinkkauksella campingparatiisi eli iiiso hiekkaranta
iiisolla parkkialueella, iiisolla wc:llä ja iiisoilla retkipöydillä. Ja niitä
oli ainakin monta. Moni muukin oli jäänyt etsimään nukkumattia tässä miljöössä.
Hyvin vain se nukutti joten suosittelemma ja kiitämmä vinkistä.
|
Yö Sommaroylla. |
|
Helppo valinta. |
|
Jihaa! |
|
Joskus aamu on niin hyvä, että tekee mieli hypätä ilmaan, useammastikin. |
Senjalla saatiin
vähän villimpi idea. Päivä oli aurinkoon taipuvainen ja tyyni. Vuononpohjukassa
kun oltiin, niin katse kääntyi merelle. Parin paikalliselle esitetyn kysymyksen
jälkeen Jessen takaluukku aukaistiin ja alkoi kajakkien purkuoperaatio.
Operaatiosta tosissaan on kyse, kun jokainen sentti mikä Jessestä löytyy, on
käytössä. Sitte vaan kajakit rantaan ja vesille. Kuulostaa varmasti ihan
normihommilta, mutta villimpää tästä kajakkiretkestä teki se, että meiän
kajakit oli koskikäyttöön enemmän ajateltuja vesipurkkeja. No, me nyt kuitenkin
suunnattiin Faroyalle. Jotain meiän nopeudesta kertoo se, että pari
merikajakkia saavutti meidät puolimatkassa ja olivat lähteneet paljon meidän
jälkeen. Ei me kyllä hevosen selässä sinä päivänä oltukaan vaan nautittiin meri-ilmasta
ja -maisemasta. Rannalta löytyi paikallinen nähtävyys: valaanluinen istuin. Ja
monen monta meduusaa rannalla ja ulapalla oli yllättävä näky. Pienellä purkilla
olisi isommilla aalloilla saattanut olla ’Mikki-Hiiri merihädässä’-fiilis,
mutta me saatiin nautiskella paluumatkalla kunnon auringonpaisteesta vain.
|
Kiikkuja vesillä ja riemua riittää. |
|
Rantaan enää lyhyesti. |
|
Pienemmän Faroyan rannoilla. |
|
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. |
| | | |
Mikä biitsi! |
|
Lepohetki. |
|
Hartianlevyinen lepohetki. |
|
Hiihtäjä ja kiikkuja. |
|
Valaanluinen istuin. |
|
Aiaiai, kyllä kelpaa. |
|
'On Mikki merelle lähtenyt pikku vesipurkillaan. Hii-uli-hei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin', lauleskelivat kiikkuja ja hiihtäjä. |
Seuraavan päivän
retkeksi suunniteltiin pientä polkaisua Ånderdalenin kansallispuistoon, minne
illasta jo auton rattaat suunnattiinkin. Vastaantulleilta reissaajilta oltiin
kuultu, että polku voisi olla ihan ok polettavaa, melko leveääkin, joten
kuulosti tosi hyvälle. Välihuomiona tässä, että koko reissun aikana käymistämme
turisti-inffopaikoista yhdessäkään asiakaspalvelija ei osannut sanoa
kysymistämme reiteistä juurikaan mitään sijaintia tarkempaa. No, on toki
inhimillistä että kaikkialle ei ehdi. Varsinkaan Norjassa, mikä on pullollaan
hienoja paikkoja. Mutta siis, polku oli hyvää ensimmäiset parisataa metriä,
minkä jälkeen pyöränkanto –ja talutushommat tulivat enemmän ja vähemmän tutuiksi.
Vaan ei ollenkaan huonoa ollut se, että reitiltä löytyi mukavaa suota
polettavaksi, suopyöräily kun jo mukavan tuttu laji on jo muutenkin. Onneksemme
saimme infoa reitin varrella, ettei polku vähäkivisemmäksi ainakaan muutu ennen
mäen päällä nököttävää kämppää. Niinpä parkkiin kivimättäälle, repusta
eväsleipä ja pyörällä u-käännös. Kansallispuisto oli vähän erilainen kurkistus
Norjaan. Alueella on isoja soita korkeampien mäkien siintäessä horisontissa.
Hmm, virkistävä keikka. Päivä ei autolle palattuamme vielä ollut purkissa, vaan
seuraavaksi vatsalihassession jälkeen alkaisi lauttaseikkailu kohti Harstadia.
Kartasta olimme suunnitelleet loistavan ja ajamistaloudellisen rinkulan Senjan
saaren rantoja seuraillen, vaan aina ei mene lautta sieltä mistä sen luulee
menevän. Meidän lautta ei ollut kulkenut kahteen vuoteen. Oli siis valittava
kiertotie toiselle lautalle, joka kuljettaisi meidät aamusella kaupunkiin.
|
Ånderdalenin kansallispuistossa. |
|
Ånderdalen. |
Reilun puolen tunnin
lauttamatkan jälkeen kiikkuja ja hiihtäjä olivat taas isommalla kylällä,
Harstadissa Lofooteista itään. Sattui sopivasti, että kiikkujan vanhemmat
olivat myös kaupungissa ja treffit oli sovittu Elgsnesin niemenkärkeen
tarkoituksena kiivetä Elgen- vuorelle. Lämmin shortsikeli kuljetti kulkijoita
huipulle ihastelemaan vuonomaisemia joka suuntaan. Ja patikan päälle kahvit
Elgsnesin kirkon portailla, ai kun oli makoisaa. Iltaohjelmaan kuului vielä
poikkeuksellisesti lämmin suihku ja lämmin ateria haarukka ja veitsi kädessä,
normi-iltana kun nämä aterimet ovat yhdessä osassa. Suuri kiitos kiikkujan
vanhemmille tästä päivästä!
|
Elsgnesiä. |
|
Elgsnesiä. |
|
Ei lisättävää. |
|
Kiitos päivästä! |
Karistettiin illasta
vielä kaupungin pölyt tossuista ja hurautettiin askelta lähemmäksi Lofootteja.
Parkki löytyi sopivasti Moysalenin kansallispuiston juurelta, minne oltiin
suuntaamassa seuraavana päivänä. Oli onni herätä aamulla, kun aurinko jo
telttapaikan takaa keräili itseään kohti taivaanlakea ja sehän tiesi meille ja
meidän retkisuunnitelmalle hyvää. Matka Moysalenin huipulle kulki läpi
mahtavien laaksojen, purojen, jäätikköjärvien ja karujen kukkaketojen. Silmää
matkalla ilostuttivat myös jääleinikit, nuo eurooppalaisittain korkeimmalla
kasvavat kukkakasvit. Tunturikasvien bongailu on kivaa puuhaa patikkaretkillä
ja joskus kun silmään osuu oudonnäköinen kasvi, niin on hyvä kaivaa esille Tunturikasvit-niminen
kirja. Oodi suosittelee, tosin joskus tunnistukset on tehtävä jälkikäteen kuvien
perusteella, kun repusta ei kirjalle tilaa löydy. Edessä oli tiukkaa ylämäkeä vielä
nelisen kilometriä, kun vuoren huippu jo siellä siinsi. Lenkkari ei ollut aivan
optimaalinen valinta viimeisille lumimetreille, molempiin suuntiin kun oli
sellainen muutaman pyörähdyksen alamäki melko jyrkkää mäkeä. Mutta nyt ei ollut
mäenlaskun aika ja pysyteltiin polulla. Paluu kämpille eli Jessen luo tapahtui
juuri siihen kuuluisan kreivin aikaan eli sekunnilleen oikealla hetkellä ennen
sateen alkua. Kuivat paidat päälle ja niin oli matka valmis jatkumaan kohti
seuraavaa yöpaikkaa.
|
Speedcrossit matkalla ylös. |
|
Raikas vuoripuro. |
|
Jäätikköjärvi. |
|
Lofootit ne siellä siintää horisontissa. |
|
Huikean hieno laakso, hyviä telttapaikkoja. |
|
Moysalenin huippu keskellä. |
|
Jääleinikki. |
|
Jääleinikki. |
|
Hiiop! |
|
Tasapainotettu askel. |
|
|
Huippufiiliksiä! |
Pitkä aamupäivä
Svolvaerissa eli Lofoottien ”pääkaupungissa” oli kaikkine turisteineen
hiihtäjälle ja kiikkujalle hiukan hämmentävä edellispäivän jylhien
vuorimaisemien jälkeen. Rantakatua kulkiessaan tyäret joutuivat turistiruuhkaan
ja kuin vahingossa omia polkujaan kulkemaan tottuneet hiihtäjä ja kiikkuja
huomasivat puikkelehtivansa ihmispaljoudessa kuin kosken aalloissa sopivia
laskulinjoja hakien. Huh mikä kiire, saattoi joku joukossa ajatella. Vaan ei se
mitään kiirettä ollut, vaan päämäärätietoinen askel kohti paikkaa, josta
saattaisi saada vastauksen pyöräilykysymykseen. No ei saanut. Hitusen
päämäärättömämpi askel takaisin autolle antoi kuitenkin vastauksen kysymykseen,
mitä sitten tehtäisiin. Pyörille oli päästävä. Valittiin enimmäkseen tasamaalla
kulkeva polku, jonka aateltiin olevan hyvä pikku iltapäiväpolkaisulle. Joo, olihan
se alkuun. Sitten löydettiin taas tyypilliseen tapaan kivikkoa ja suota.
Löydettiin myös jotain uutta, mustikoita nimittäin. Nomnomnom, ensimmäiset
tuoreet mustikat tälle kesälle, oli hiihtäjän ja kiikkujan suupielet siniset.
Muu maa mustikka, eihän ne kotona vielä kypsiä olleet.
|
Nam, mustikkaa. |
Musiikki on tärkeä
juttu sekä hiihtäjälle että kiikkujalle. Hiihtäjä on enemmän
suihkulaulajatyyppiä, rytmitajua ehkä on muttei soittotaitoja, kiikkuja
puolestaan näppäilee välillä kitaraansa tai puhaltelee huuliharppuunsa laulua
unohtamatta. On harvoja Jessen kyydissä istuttuja hetkiä etteikö sävel
kuljettaisi kulkijoita etiäpäin. Ja jos musiikki ei soi, niin ollaan
kuuluvuusalueen ulkopuolella. Ja silloinkin otetaan omat laulutaidot käyttöön.
Jo ennen reissulle lähtöä oli ajatuksena etsiä Norjasta jokin kiva kuppila,
jossa soisi livemusiikki. Henningsvaerissa tämä kävi toteen. Löytyi kiikkujalle
erityisen kotoisa paikka, Klatrekafeen, jossa oli hyvä datata vähän ja nauttia
loppuilta ulkoilmahenkisestä ilmapiiristä musiikkia kuunnellen. Ja parasta oli,
että ulkona satoi vettä. Ihan oikea tapa viettää lauantai-iltaa, tuumivat
tyäret.
Reissua
suunniteltaessa sille varatut kaksi viikkoa tuntuivat mahtavan pitkiltä, mutta
niin vain totesivat kiikkuja ja hiihtäjä, etteihän pari viikkoa riitä Norjan
maalla läheskään siihen kaikkeen mitä halajaisivat tehdä. Vähintään kuukausi
tuntuisi sopivalta, oikeastaan koko kesänkin siellä saisi vierähtämään.
Talvesta nyt puhumattakaan. Jo pelkästään Lofooteilla löytyisi tekemistä viikoksi
jos useammaksikin. Vaan niin vain oli tyärten jatkettava matkaa, olihan Ruotsi
vielä valloittamatta kokonaan. Sunnuntain ohjelmana oli siis vaihtaa maisemat
jylhistä vuorista astetta lempeämpiin Ruotsin tunturivuoriin, kuten kiikkuja
sen kuvaavasti ilmaisi. Suomessa odottaisi sitten ne tunturit, mutta vasta
muutaman päivän päässä. Illalla olimme jo Kebnekaisen reitin porteilla. Huh,
kun tuntui hyvältä. Pyöriteltiin monenlaisia lähestymisvaihtoehtoja ja
hämmennettiin lähtökuopissa olleita kanssaretkeilijöitä kysymällä Kebnen
lumitilanteesta. Mitä ihmettä, sehän on ihan luonnollinen kysymys tyärille, kun
suksilla liikkumaan tottuneet ovat. Jos oltaisiin saatu varmuus edes muutaman
vertin laikusta, niin sukset olisi pakattu reppuun. No nyt ei pakattu.
|
Kebnen reitin porteilla. |
Pyörät kuitenkin
otettiin alle ja polettiin ensimmäiset seitsemisen kilometriä kohti Kebnekaise
Fjällstationia, jonne parkkikselta tulee
matkaa 19 kilometriä. Polku on ihan polettavaa maastoa melko aloittelevalle
polkijallekin, korkeuseroja ei oo paljon, kiviä paikoin jonkun verran ja
pitkoksia paikka paikoin. Polkemistahti rinkka selässä toki likenee kävelijän
vauhtia, välissä kun on pakko taluttaakin pyörää. Pyörät piilotettiin pusikkoon
odottamaan paluuta. Matka jatkui patikalla. Ja mihin me tultiinkaan, kun tultiin
Kebnen Fjällstationille. Paikka osoitti ruotsalaisen ja suomalaisen
vaelluskulttuurin eron: suomalaiset ovat tyytyväisiä omissa pienissä
lukitsemattomissa autiotuvissaan, ehkä joskus haluavat nukkua mukavasti
vaelluksellaan ja varata varaustuvan pehmeän patjan, kun taas ruotsalaiset
tuntuvat viihtyvän pehmeän patjan lisäksi myös valkeissa puhtaissa lakanoissa
vaelluksillaan ja syöden mukavasti ehkä takkatulen äärellä. Toki molemmissa
kulttuureissa on myös telttaväki, joka oikeastaan kartteleekin neljää seinää
vaelluksillaan. Kumpikaan ei ole väärin, ne ovat vain erilaisia tapoja nauttia
tunturielämästä. Oodia hämmästytti Kebnen Fjällstationilta löytynyt kauppa,
josta pystyi ostamaan kaikkea kuoritakista retkiruokiin ja aurinkolaseista
hammasharjaan ja IRTOkarkkiin. Siihen ei nyt sorruttu. Oli siis enemmän kuin
hassua ajatella, että oli kävellyt 19 kilometriä tunturilaaksoon ja
Visa-kortilla olisi voinut hankkia oikeastaan kaiken mitä reissun jatkamiseen
siitä eteenpäin olisi tarvinnut.
|
Helppoa polettavaa. |
|
Pahimmillaan kivikko tämänkaltaista. |
|
Ruotsalaista pitkostyyliä. |
|
Korkeuserot ei olleet suuria. |
|
Helpoimmillaan alkureitti oli tällaista. |
|
Hetki ajatuksille. |
|
Kaikkea löytyy. |
Kiikkuja ja hiihtäjä
olivat ajatelleet lähtevänsä retkelle lightweight-ajatuksella. No, hiihtäjä kun
siinä reppuansa illasta pakkasi, joutui toteamaan ettei päiväreppuun vain
millään saa taipumaan kaikkea mitä tunturiyö lopulta vaatisi. Rinkka oli
heitettävä selkään. Sen verran grammanviilaukseen kumpainenkin kykeni, että
kuksat jäivät autolle odottamaan. Tunturipuron raikas vesi saisi nyt maistua
muovikiposta, kokoontaittuvasta tietenkin. Tämä lightweight-ajatus otettiin kuitenkin
enemmän todelliseen käyttöön Fjällstationilta jatkettuamme. Ensin ihmettelimme
hiukan telttakylää eli useita telttoja, jotka Stationin jälkeisillä kummuilla
löytyi. Etsittiin omalle teltallemme sopiva mätäs, kasasimme teltan ja
sujautimme tarvittavat kamppeet pienempään grammareppuun ja loput kamppeet
rinkassa telttaan odottamaan paluutamme. Pari riviä suklaata ensinälkään. Edessä
olisi vielä noin kymmenen tunnin patikka ennen lämmintä ruokaa ja yöunia.
|
Taas yksi hienoimmista telttapaikoista. |
Se kymmenen tuntia
sisälsi kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti ylä-ja alamäkiä. Valitsimme
länsipuolen nousureitin. Se olisi hiukan pidempi kuin itäinen reitti, jolla
puolestaan tarvisi jäätikköylityskamppeita. Maasto oli rakkaista ylämäkeä, toki
selkeä reitti johdatti huipulle, sen verran moni oli tuota reittiä jo talsinut.
Vertikaalimetrejä teltalta Kebnekaisen huipulle kertyi noin 1400. Ihan näppärä
iltalenkki muutaman tunnin rinkkapatikan jälkeen, tätä eivät kiikkuja ja
hiihtäjä olleetkaan aiemmin kokeilleet. Pian selvisi, että päivän aurinkoinen
keli oli saanut ihmiset liikkeelle ja nyt nämä huiputtajat olivat matkalla alas
ja tulivat kaikki siis tyäriä vastaan. Noin joka viides vastaan tulleista
kymmenistä patikoijista esitti kysymyksen, olemmeko matkalla huipulle ja
tiedämmekö mitä kello on. Joo, iltapäiväksi se on jo kääntynyt, tiedämme.
Tiesimme myös mitä sääennuste sanoi, ja olimme laskeneet ehtivämme huipulle
ennen illaksi luvattua sadetta. Försiktigt, kuului kuitenkin monesta suusta.
Keli oli vieläkin puolipilvipoutainen, kun taivalsimme ylöspäin. Reitti kulkee
ensin ylös Vierranvarrille ja laskeutuu sieltä ylänkölaaksoon noustakseen
Kebnekaisen Syd- ja Nordtoppenia kohti. Meidän määränpää oli Sydtoppen. Rakkainen
polku asetti haasteen kiikkujan polvelle ja myös hiihtäjän joskus aikanaan
venäytetty nilkka sai tuntemuksia. Höllättiiin vähän tahtia, pidettiin
venyttelytaukoja, ja niin vain matka vei lopulta huipulle. Aivan viime
metreillä huipun peitti ohut pilvi, jonka läpi kuitenkin näimme maiseman kuin
maitolasin läpi katsellen. Jes! 2106 metriä maata jalkojemme alla meren
pinnalta lukien. Ja huikeaa oli, ettei huippuharjanteella käynyt tuulenvirettäkään.
Ja makia olo oli senkin puolesta, että olimme päivän viimeiset huiputtajat,
saimme olla hetken kaksistaan vuoren valtiattaria.:)
|
Kebnen huippu keskeltä hitusen oikealla. |
|
Huipulla oli pieni pilviverho. |
|
Huippuharjanne. |
|
Kebnekaisen Sydtoppenilla. |
Sitten alkoikin
haastava osuus eli yhdeksän kilometriä alamäkeä. Kiikkujan polvi nimittäin ei
sillä hetkellä tykännyt alamäkeen menosta. Askel askeleelta tyvenessä ja iltaan
laskeutuneessa vuorimaisemassa lähestyimme leiriämme. Onneksi välillä saatiin
vähän apuja lumilaikulta ja huiluteltiin metrejä alaspäin. Sisupuukon jos
toisenkin olisi kiikkuja tuollakin reissulla ansainnut, jos sellaisia olisi
jaettu. Ei turhasta valita tämä tyär, vaikka joskus siihen epäilemättä aihetta
olisikin. Pikku iltahämärissä tsuumailtiin telttaamme, joka vihreällä värillään
maastoutui siihen maisemaan, sanottaisiinko kohtuullisesti. Niin vain oli siis
noin kymmenen tuntia vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran oltiin samalla
mättäällä seisty. Jes! High five! Mahtava päivä. Ylä- ja alamäkineen. Huh,
valtava nälkä. Kaivettiin Primus esille ja kiehautettiin vesi. Lightweight-ajatus
tuli taas vastaan. Ruoaksi oli pussirisotto, johon riitti heittää keitetty vesi
sekaan ja odottaa kymmenen minuuttia. Arvaa vaan, ootettiinko niin kauan. Ehkä
kaheksan ja puoli, se oli ihan tarpeeksi hautunutta. Menipä vain vikkelään tämä
lounaspäivällisillallinen ja yöpala siinä samassa. Silmä jo painoi niin
hiihtäjän kuin kiikkujankin kasvoilla, ai kun oli makoisaa kömpiä makuupussiin
unia näkemään.
|
Mahtavat maisemat lasketella alaspäin. |
Arvatenkin seuraava
aamu oli myöhäinen herätys ja kömmittiin teltasta pieneen tihkusateeseen ja
kevyeen tuuleen. Brunssiksihan se sitten meni. Taas lightweight-ajatuksen
siivittämänä vaihtoehdot olivat hedelmäpuuro, tomaattipasta mozzarellalla tai
nuudelia tonnikalalla. Kiikkuja totesi valmiin hedelmäpuuron olevan vain
äärimmäisessä hädässä maistuva annos, joten valittiin tomaattipasta
tonnikalalla. Sillä nousi rinkka taas selkään. Huolestuneina hiihtäjä ja
kiikkuja katsoivat huvenneita suklaavarastojaan, edessähän olisi muutaman
tunnin patikka ja pyöräily takaisin maalikyliin. Mutta keksivät sitten
itseäänkin hämmästyttäneen ratkaisun. Visa-kortti taskusta ja Kebnen
Fjällstationin kaupan suklaahyllylle. Erikoisimpia ostospaikkoja missä on
asioinut, tuumi hiihtäjä pin-koodinsa näppäiltyään. Mutta iso levy Daimia
taskussa oli hyvä jatkaa matkaa. Ja Daimia tarvittiinkin. Ensin oli laitettava
tossua toisen eteen reilut kymmenen kilometriä ennen kuin oltaisiin pyörien
luona. Pyöriltä matka jatkui vesisateessa mutta enimmäkseen mukavasti rullaten,
ihan kuin reitti olisi helpottunut menomatkasta. Iltahan se sitten oli jo, kun
tultiin lähtöpaikalle. Kuppi kuumaa retkeilymajan kahvilassa ja autolle
asettelemaan kamppeita paikoilleen. Sade lakasi juuri sopivasti täksi ajaksi,
kuin tunturituuli olisi kuullut toiveemme ja puhaltanut sadepilven hajalleen.
Illalliseksi syötiin hyvin ja paljon, pastaa ja poropullia juustoisella
pippurikastikkeella, nam. Illan aikana tehtiin hiukan vaikeakin päätös lähteä ajelemaan
seuraavana aamuna kotikontuja kohti. Kiikkujan polvi tarvisi lepoa ja lääkärin
silmäyksenkin. Ajatuksena ollut kurkistus Sarekin kansallispuistoon hiukan
etelämpänä sai nyt jäädä odottamaan. Mutta hyvää oloa Kebnekaisen huiputuksesta
ei mikään vienyt ja sen fiiliksen kanssa oli hyvä nukahtaa.
|
Näitä tunnelmia muistellen oli hyvä nukahtaa. |
Kaikkien näiden
huippukokemusten, ylä-ja alamäkien, aurinkoisten ja sateisten päivien lisäksi
hiihtäjä ja kiikkuja toivat reissultansa mukanansa tärkeän Pienten ilojen ja
Suurten haaveiden listan. Listalle ehti kertyä monen monta uutta haavetta
toteutettavaksi ja myös muutama haaste toisillensa. Oodi haluaa haastaa Sinutkin,
reipas lukijamme, ottamaan tyhjän paperin eteesi, teroittamaan lyijykynän ja
raapustamaan paperille omia pieniä ja suuria haaveitasi. Kun kirjoitat ne ylös,
olet jo askeleen lähempänä niiden toteutumista. Muistathan myös poimia
päivistäsi pieniä iloja, niitä sieltä kyllä löytyy kun tarkkaan katselet!:)
|
Siitä se ajatus sitten lähti. |
Suurin haavein, Jenni &Elina