maanantai 17. elokuuta 2015

Pienten ilojen ja suurten haaveiden Norja


Taas oli yhdet koskikisat kisattu, tällä kertaa Tornion Kukkolankosken kuohuissa ja seuraavaan merkintään kalenteriin oli kirjoitettu viisi kirjainta: NORJA! Kiikkuja otti kisanjälkeisenä aamuna äkkilähdön kohti Kilpisjärveä ja siellä odottavia kiipeilykavereitaan. Hiihtäjän alkuviikon haasteena oli kallioiden sijaan kotokulmilla odottanut pyykkivuori. Koitti kuiten vihdoin päivä, kun hiihtäjä kiikkujaa Kilpisjärven Saanatunturilta tähyili. Oli pilvi vain niin sumuinen ja tuuli tuima pohjoisen, ettei näköhavaintoa vielä saanut. Illasta kuljetti tuuli sitten viestin mieluisan, oli kuullut kiikkuja huhuilun hiihtäjän ja bongannut uusia mäkiä valloitettavaksi. Seuraavan illan ajanviete oli selvillä: tavaratetristä Jessen takaluukulla. Tsip-tsap heijaa - ja kaikki olivat löytäneet paikkansa. Eli perusnorjavarustus: kajakit, sukset, pyörät ja lenkkarit. Sitte vielä iltalimsalle ja näkemään unia seuraavasta kahdesta viikosta.

Hiihtäjän iltalenkki.

Reilut plus viis ja pohjoinen tuuli, son kesä se.
Blåmannin huipulta.

Vuoriterveisiä!!
Tetris solved.

 
Ensimmäinen stoppi päätettiin ottaa heti Skibotnissa. Ja kun kerran stopattiin, niin olihan se jollakin tavalla jatkettava liikkumista, joten kaivettiin pyörät Jessen sisuksista esiin, kypärät päähän ja polun päätä etsimään. Oltiin saatu Kilpisjärvellä vinkkiä, että kylältä lähtee kivaa polkua ylös tunturiin kohti vesiputouksia. Tätä polkua pitkin päädyimmekin Hengenin vesiputoukselle, raikas vesi suihkusi päivän hellettä helpottamaan. Polku jatkuu vielä toisellekin putoukselle Sledoon. Sinne ei Oodi tuona päivänä päässyt. Kiikkujan toisessa polvessa vaivanneet tuntemukset kasvoivat sen verran, että kiikkuja otti puhelua hoitoalan tuttavalle ja tuon puhelun jälkeen käännyttiin alamäkeen ja autoa kohti. Pyöräilytesti ei päättynyt toivotulla tavalla. Polvi huusi lepoa, mieli vuori-ilmaa. Aurinko helli kuitenkin harmistuneita mieliä ja viimeistään Simo-soittimen sävelet käänsivät hymyn huulille. 

Terve meri, terve vuori!

Hengenin putouksella.

Sateinen aamu johdatti meidät isolle kylälle Tromssaan etsimään sisäaktiviteettia kiipeilyhallin muodossa. Se ei ollut ollenkaan niin helppo homma kuin näin äkkiseltään olisi voinut kuvitella. Löydettiin kyllä halli, mutta kukaan ei tuntunut tietävän sen toiminnasta melkein mitään. Syötiin siis parkkiksella kananmunat ja hurautettiin pois. Mutta ei sadekeli meitä lannistanut, jotain keksittäisiin. Ja siinä se tuli vastaan: täydellinen hiekkakenttä. Varusteboksista frisbee esiin, Simo laulamaan ja raikasta vuori-ilmaa nuuhkimaan. Päätettiin myös alkaa toteuttaa itsellemme asetettua haastetta. Joka ilta 300 vatsaa, 200 selkää ja 100 punnerrusta jollakin tyylillä. Ja vielä pikku lankut siihen päälle. No, tässä vaiheessa voi jo myöntää että ihan joka ilta ei näihin tavoitteisiin taivuttu, mutta mikäs tavoite se oliskaan jos sen joka ilta saavuttaisi. Huomenna on aina hyvä päivä. ;) Näiden suurten suoritusten jälkeen oli hetki kahvi- ja teekupposille ja datailulle kylillä. Ei niin suuri maailma, etteikö Tromssassa kotomaan tuttuihin törmäisi. Toivotettiin heille tsempit seuraavan päivän Tromsdalstindenin juoksulle ja jatkettiin unipaikan etsintään. Varmaan ensimmäistä kertaa matkoillansa kiikkuja ja hiihtäjä joutuivat pienen arpomisen keskelle, että mitä seuraavana päivänä tehtäisiin. Kiikkujan polvi kaipasi lepoa, hiihtäjä taas kaipasi retkikaveria päivän seikkailuihin.

Annettiin yön ratkaista kysymys ja aamulla suunnattiin Krokdaleniin. Hiihtäjän tossu vei sumun läpi Skarvassbun kautta Tromsdalstindenin rinteitä pitkin takaisin kylän pintaan. Kiikkujalle virtaavien vesien myötä terveisiä lähetti ja melkein vuorilunta pussiin tuliaisiksi pakkasi. Sumuisilla vuorilla oli tuona päivänä muitakin tossuja liikkeellä. Tromssa Skyrace –tapahtumaan osallistui maailman huippuvuorijuoksijoita tavan tallaajien lisäksi. Oli mieluisa ympäristö kiikkujan ja hiihtäjän siis haistella vuori-ilmaa ja juoksutunnelmaa. Kyllähän se vain joskus olisi makia noissa maisemissa vaikkapa 45 km ja reilut 4000 verttiä taivaltaa. Sitten palauduttiin taas maan pinnalle, otettiin suunnaksi Sommaroy ja laitetiin teltta pystyyn. 

Krokelva.

Sumuisia kallioita.
Sumu suojasi hiihtäjän tien.

Polulle osui vettä ja lunta.

Tromssan Skyrace-tunnelmaa haistelemassa.

Sama sadepilvi oli kulkenut Sommaroyllekin, joten kuoritakkia niskaan ja taisipa hanskatkin mennä käteen, ja ulos. Pieni norjalaiskylä tarjosi kaksi suuntaa mihin lähteä: norr och sor. Ei ollut hiihtäjän ja kiikkujan vaikea tehdä päätöstä kumpaan suuntaan. Ensin pohjoiseen ja sitten etelään. Sadepäivät on joskus kuin tehty sisähommille, ja niinpä käännettiin läppäreiden kannet auki ja kymmensormijärjestelmätreeni päälle. Kahvi- ja teekuppi jos toinenkin siinä kului ennen kuin ajettiin Jessellä lautalle, joka vei meidät Senjan saarelle. Senjalta löydettiin kaverin vinkkauksella campingparatiisi eli iiiso hiekkaranta iiisolla parkkialueella, iiisolla wc:llä ja iiisoilla retkipöydillä. Ja niitä oli ainakin monta. Moni muukin oli jäänyt etsimään nukkumattia tässä miljöössä. Hyvin vain se nukutti joten suosittelemma ja kiitämmä vinkistä.

Yö Sommaroylla.

Helppo valinta.
Jihaa!

Joskus aamu on niin hyvä, että tekee mieli hypätä ilmaan, useammastikin.

Senjalla saatiin vähän villimpi idea. Päivä oli aurinkoon taipuvainen ja tyyni. Vuononpohjukassa kun oltiin, niin katse kääntyi merelle. Parin paikalliselle esitetyn kysymyksen jälkeen Jessen takaluukku aukaistiin ja alkoi kajakkien purkuoperaatio. Operaatiosta tosissaan on kyse, kun jokainen sentti mikä Jessestä löytyy, on käytössä. Sitte vaan kajakit rantaan ja vesille. Kuulostaa varmasti ihan normihommilta, mutta villimpää tästä kajakkiretkestä teki se, että meiän kajakit oli koskikäyttöön enemmän ajateltuja vesipurkkeja. No, me nyt kuitenkin suunnattiin Faroyalle. Jotain meiän nopeudesta kertoo se, että pari merikajakkia saavutti meidät puolimatkassa ja olivat lähteneet paljon meidän jälkeen. Ei me kyllä hevosen selässä sinä päivänä oltukaan vaan nautittiin meri-ilmasta ja -maisemasta. Rannalta löytyi paikallinen nähtävyys: valaanluinen istuin. Ja monen monta meduusaa rannalla ja ulapalla oli yllättävä näky. Pienellä purkilla olisi isommilla aalloilla saattanut olla ’Mikki-Hiiri merihädässä’-fiilis, mutta me saatiin nautiskella paluumatkalla kunnon auringonpaisteesta vain. 
 
Kiikkuja vesillä ja riemua riittää.

Rantaan enää lyhyesti.

Pienemmän Faroyan rannoilla.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
 
Mikä biitsi!

Lepohetki.
Hartianlevyinen lepohetki.
Hiihtäjä ja kiikkuja.

Valaanluinen istuin.
Aiaiai, kyllä kelpaa.
'On Mikki merelle lähtenyt pikku vesipurkillaan. Hii-uli-hei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin', lauleskelivat kiikkuja ja hiihtäjä.

Seuraavan päivän retkeksi suunniteltiin pientä polkaisua Ånderdalenin kansallispuistoon, minne illasta jo auton rattaat suunnattiinkin. Vastaantulleilta reissaajilta oltiin kuultu, että polku voisi olla ihan ok polettavaa, melko leveääkin, joten kuulosti tosi hyvälle. Välihuomiona tässä, että koko reissun aikana käymistämme turisti-inffopaikoista yhdessäkään asiakaspalvelija ei osannut sanoa kysymistämme reiteistä juurikaan mitään sijaintia tarkempaa. No, on toki inhimillistä että kaikkialle ei ehdi. Varsinkaan Norjassa, mikä on pullollaan hienoja paikkoja. Mutta siis, polku oli hyvää ensimmäiset parisataa metriä, minkä jälkeen pyöränkanto –ja talutushommat tulivat enemmän ja vähemmän tutuiksi. Vaan ei ollenkaan huonoa ollut se, että reitiltä löytyi mukavaa suota polettavaksi, suopyöräily kun jo mukavan tuttu laji on jo muutenkin. Onneksemme saimme infoa reitin varrella, ettei polku vähäkivisemmäksi ainakaan muutu ennen mäen päällä nököttävää kämppää. Niinpä parkkiin kivimättäälle, repusta eväsleipä ja pyörällä u-käännös. Kansallispuisto oli vähän erilainen kurkistus Norjaan. Alueella on isoja soita korkeampien mäkien siintäessä horisontissa. Hmm, virkistävä keikka. Päivä ei autolle palattuamme vielä ollut purkissa, vaan seuraavaksi vatsalihassession jälkeen alkaisi lauttaseikkailu kohti Harstadia. Kartasta olimme suunnitelleet loistavan ja ajamistaloudellisen rinkulan Senjan saaren rantoja seuraillen, vaan aina ei mene lautta sieltä mistä sen luulee menevän. Meidän lautta ei ollut kulkenut kahteen vuoteen. Oli siis valittava kiertotie toiselle lautalle, joka kuljettaisi meidät aamusella kaupunkiin. 

Ånderdalenin kansallispuistossa.

Ånderdalen.

Reilun puolen tunnin lauttamatkan jälkeen kiikkuja ja hiihtäjä olivat taas isommalla kylällä, Harstadissa Lofooteista itään. Sattui sopivasti, että kiikkujan vanhemmat olivat myös kaupungissa ja treffit oli sovittu Elgsnesin niemenkärkeen tarkoituksena kiivetä Elgen- vuorelle. Lämmin shortsikeli kuljetti kulkijoita huipulle ihastelemaan vuonomaisemia joka suuntaan. Ja patikan päälle kahvit Elgsnesin kirkon portailla, ai kun oli makoisaa. Iltaohjelmaan kuului vielä poikkeuksellisesti lämmin suihku ja lämmin ateria haarukka ja veitsi kädessä, normi-iltana kun nämä aterimet ovat yhdessä osassa. Suuri kiitos kiikkujan vanhemmille tästä päivästä!

Elsgnesiä.

Elgsnesiä.
Ei lisättävää.
Kiitos päivästä!

Karistettiin illasta vielä kaupungin pölyt tossuista ja hurautettiin askelta lähemmäksi Lofootteja. Parkki löytyi sopivasti Moysalenin kansallispuiston juurelta, minne oltiin suuntaamassa seuraavana päivänä. Oli onni herätä aamulla, kun aurinko jo telttapaikan takaa keräili itseään kohti taivaanlakea ja sehän tiesi meille ja meidän retkisuunnitelmalle hyvää. Matka Moysalenin huipulle kulki läpi mahtavien laaksojen, purojen, jäätikköjärvien ja karujen kukkaketojen. Silmää matkalla ilostuttivat myös jääleinikit, nuo eurooppalaisittain korkeimmalla kasvavat kukkakasvit. Tunturikasvien bongailu on kivaa puuhaa patikkaretkillä ja joskus kun silmään osuu oudonnäköinen kasvi, niin on hyvä kaivaa esille Tunturikasvit-niminen kirja. Oodi suosittelee, tosin joskus tunnistukset on tehtävä jälkikäteen kuvien perusteella, kun repusta ei kirjalle tilaa löydy. Edessä oli tiukkaa ylämäkeä vielä nelisen kilometriä, kun vuoren huippu jo siellä siinsi. Lenkkari ei ollut aivan optimaalinen valinta viimeisille lumimetreille, molempiin suuntiin kun oli sellainen muutaman pyörähdyksen alamäki melko jyrkkää mäkeä. Mutta nyt ei ollut mäenlaskun aika ja pysyteltiin polulla. Paluu kämpille eli Jessen luo tapahtui juuri siihen kuuluisan kreivin aikaan eli sekunnilleen oikealla hetkellä ennen sateen alkua. Kuivat paidat päälle ja niin oli matka valmis jatkumaan kohti seuraavaa yöpaikkaa. 
 
Speedcrossit matkalla ylös.

Raikas vuoripuro.

Jäätikköjärvi.

Lofootit ne siellä siintää horisontissa.

Huikean hieno laakso, hyviä telttapaikkoja.

Moysalenin huippu keskellä.

Jääleinikki.


Jääleinikki.
Hiiop!

Tasapainotettu askel.
Huippufiiliksiä!

Pitkä aamupäivä Svolvaerissa eli Lofoottien ”pääkaupungissa” oli kaikkine turisteineen hiihtäjälle ja kiikkujalle hiukan hämmentävä edellispäivän jylhien vuorimaisemien jälkeen. Rantakatua kulkiessaan tyäret joutuivat turistiruuhkaan ja kuin vahingossa omia polkujaan kulkemaan tottuneet hiihtäjä ja kiikkuja huomasivat puikkelehtivansa ihmispaljoudessa kuin kosken aalloissa sopivia laskulinjoja hakien. Huh mikä kiire, saattoi joku joukossa ajatella. Vaan ei se mitään kiirettä ollut, vaan päämäärätietoinen askel kohti paikkaa, josta saattaisi saada vastauksen pyöräilykysymykseen. No ei saanut. Hitusen päämäärättömämpi askel takaisin autolle antoi kuitenkin vastauksen kysymykseen, mitä sitten tehtäisiin. Pyörille oli päästävä. Valittiin enimmäkseen tasamaalla kulkeva polku, jonka aateltiin olevan hyvä pikku iltapäiväpolkaisulle. Joo, olihan se alkuun. Sitten löydettiin taas tyypilliseen tapaan kivikkoa ja suota. Löydettiin myös jotain uutta, mustikoita nimittäin. Nomnomnom, ensimmäiset tuoreet mustikat tälle kesälle, oli hiihtäjän ja kiikkujan suupielet siniset. Muu maa mustikka, eihän ne kotona vielä kypsiä olleet.
Nam, mustikkaa.

Musiikki on tärkeä juttu sekä hiihtäjälle että kiikkujalle. Hiihtäjä on enemmän suihkulaulajatyyppiä, rytmitajua ehkä on muttei soittotaitoja, kiikkuja puolestaan näppäilee välillä kitaraansa tai puhaltelee huuliharppuunsa laulua unohtamatta. On harvoja Jessen kyydissä istuttuja hetkiä etteikö sävel kuljettaisi kulkijoita etiäpäin. Ja jos musiikki ei soi, niin ollaan kuuluvuusalueen ulkopuolella. Ja silloinkin otetaan omat laulutaidot käyttöön. Jo ennen reissulle lähtöä oli ajatuksena etsiä Norjasta jokin kiva kuppila, jossa soisi livemusiikki. Henningsvaerissa tämä kävi toteen. Löytyi kiikkujalle erityisen kotoisa paikka, Klatrekafeen, jossa oli hyvä datata vähän ja nauttia loppuilta ulkoilmahenkisestä ilmapiiristä musiikkia kuunnellen. Ja parasta oli, että ulkona satoi vettä. Ihan oikea tapa viettää lauantai-iltaa, tuumivat tyäret.

Reissua suunniteltaessa sille varatut kaksi viikkoa tuntuivat mahtavan pitkiltä, mutta niin vain totesivat kiikkuja ja hiihtäjä, etteihän pari viikkoa riitä Norjan maalla läheskään siihen kaikkeen mitä halajaisivat tehdä. Vähintään kuukausi tuntuisi sopivalta, oikeastaan koko kesänkin siellä saisi vierähtämään. Talvesta nyt puhumattakaan. Jo pelkästään Lofooteilla löytyisi tekemistä viikoksi jos useammaksikin. Vaan niin vain oli tyärten jatkettava matkaa, olihan Ruotsi vielä valloittamatta kokonaan. Sunnuntain ohjelmana oli siis vaihtaa maisemat jylhistä vuorista astetta lempeämpiin Ruotsin tunturivuoriin, kuten kiikkuja sen kuvaavasti ilmaisi. Suomessa odottaisi sitten ne tunturit, mutta vasta muutaman päivän päässä. Illalla olimme jo Kebnekaisen reitin porteilla. Huh, kun tuntui hyvältä. Pyöriteltiin monenlaisia lähestymisvaihtoehtoja ja hämmennettiin lähtökuopissa olleita kanssaretkeilijöitä kysymällä Kebnen lumitilanteesta. Mitä ihmettä, sehän on ihan luonnollinen kysymys tyärille, kun suksilla liikkumaan tottuneet ovat. Jos oltaisiin saatu varmuus edes muutaman vertin laikusta, niin sukset olisi pakattu reppuun. No nyt ei pakattu.

Kebnen reitin porteilla.

Pyörät kuitenkin otettiin alle ja polettiin ensimmäiset seitsemisen kilometriä kohti Kebnekaise Fjällstationia, jonne parkkikselta  tulee matkaa 19 kilometriä. Polku on ihan polettavaa maastoa melko aloittelevalle polkijallekin, korkeuseroja ei oo paljon, kiviä paikoin jonkun verran ja pitkoksia paikka paikoin. Polkemistahti rinkka selässä toki likenee kävelijän vauhtia, välissä kun on pakko taluttaakin pyörää. Pyörät piilotettiin pusikkoon odottamaan paluuta. Matka jatkui patikalla. Ja mihin me tultiinkaan, kun tultiin Kebnen Fjällstationille. Paikka osoitti ruotsalaisen ja suomalaisen vaelluskulttuurin eron: suomalaiset ovat tyytyväisiä omissa pienissä lukitsemattomissa autiotuvissaan, ehkä joskus haluavat nukkua mukavasti vaelluksellaan ja varata varaustuvan pehmeän patjan, kun taas ruotsalaiset tuntuvat viihtyvän pehmeän patjan lisäksi myös valkeissa puhtaissa lakanoissa vaelluksillaan ja syöden mukavasti ehkä takkatulen äärellä. Toki molemmissa kulttuureissa on myös telttaväki, joka oikeastaan kartteleekin neljää seinää vaelluksillaan. Kumpikaan ei ole väärin, ne ovat vain erilaisia tapoja nauttia tunturielämästä. Oodia hämmästytti Kebnen Fjällstationilta löytynyt kauppa, josta pystyi ostamaan kaikkea kuoritakista retkiruokiin ja aurinkolaseista hammasharjaan ja IRTOkarkkiin. Siihen ei nyt sorruttu. Oli siis enemmän kuin hassua ajatella, että oli kävellyt 19 kilometriä tunturilaaksoon ja Visa-kortilla olisi voinut hankkia oikeastaan kaiken mitä reissun jatkamiseen siitä eteenpäin olisi tarvinnut. 

Helppoa polettavaa.

Pahimmillaan kivikko tämänkaltaista.
 
Ruotsalaista pitkostyyliä.


Korkeuserot ei olleet suuria.

Helpoimmillaan alkureitti oli tällaista.
Hetki ajatuksille.

Kaikkea löytyy.

Kiikkuja ja hiihtäjä olivat ajatelleet lähtevänsä retkelle lightweight-ajatuksella. No, hiihtäjä kun siinä reppuansa illasta pakkasi, joutui toteamaan ettei päiväreppuun vain millään saa taipumaan kaikkea mitä tunturiyö lopulta vaatisi. Rinkka oli heitettävä selkään. Sen verran grammanviilaukseen kumpainenkin kykeni, että kuksat jäivät autolle odottamaan. Tunturipuron raikas vesi saisi nyt maistua muovikiposta, kokoontaittuvasta tietenkin. Tämä lightweight-ajatus otettiin kuitenkin enemmän todelliseen käyttöön Fjällstationilta jatkettuamme. Ensin ihmettelimme hiukan telttakylää eli useita telttoja, jotka Stationin jälkeisillä kummuilla löytyi. Etsittiin omalle teltallemme sopiva mätäs, kasasimme teltan ja sujautimme tarvittavat kamppeet pienempään grammareppuun ja loput kamppeet rinkassa telttaan odottamaan paluutamme. Pari riviä suklaata ensinälkään. Edessä olisi vielä noin kymmenen tunnin patikka ennen lämmintä ruokaa ja yöunia. 

Taas yksi hienoimmista telttapaikoista.

Se kymmenen tuntia sisälsi kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti ylä-ja alamäkiä. Valitsimme länsipuolen nousureitin. Se olisi hiukan pidempi kuin itäinen reitti, jolla puolestaan tarvisi jäätikköylityskamppeita. Maasto oli rakkaista ylämäkeä, toki selkeä reitti johdatti huipulle, sen verran moni oli tuota reittiä jo talsinut. Vertikaalimetrejä teltalta Kebnekaisen huipulle kertyi noin 1400. Ihan näppärä iltalenkki muutaman tunnin rinkkapatikan jälkeen, tätä eivät kiikkuja ja hiihtäjä olleetkaan aiemmin kokeilleet. Pian selvisi, että päivän aurinkoinen keli oli saanut ihmiset liikkeelle ja nyt nämä huiputtajat olivat matkalla alas ja tulivat kaikki siis tyäriä vastaan. Noin joka viides vastaan tulleista kymmenistä patikoijista esitti kysymyksen, olemmeko matkalla huipulle ja tiedämmekö mitä kello on. Joo, iltapäiväksi se on jo kääntynyt, tiedämme. Tiesimme myös mitä sääennuste sanoi, ja olimme laskeneet ehtivämme huipulle ennen illaksi luvattua sadetta. Försiktigt, kuului kuitenkin monesta suusta. Keli oli vieläkin puolipilvipoutainen, kun taivalsimme ylöspäin. Reitti kulkee ensin ylös Vierranvarrille ja laskeutuu sieltä ylänkölaaksoon noustakseen Kebnekaisen Syd- ja Nordtoppenia kohti. Meidän määränpää oli Sydtoppen. Rakkainen polku asetti haasteen kiikkujan polvelle ja myös hiihtäjän joskus aikanaan venäytetty nilkka sai tuntemuksia. Höllättiiin vähän tahtia, pidettiin venyttelytaukoja, ja niin vain matka vei lopulta huipulle. Aivan viime metreillä huipun peitti ohut pilvi, jonka läpi kuitenkin näimme maiseman kuin maitolasin läpi katsellen. Jes! 2106 metriä maata jalkojemme alla meren pinnalta lukien. Ja huikeaa oli, ettei huippuharjanteella käynyt tuulenvirettäkään. Ja makia olo oli senkin puolesta, että olimme päivän viimeiset huiputtajat, saimme olla hetken kaksistaan vuoren valtiattaria.:)

Kebnen huippu keskeltä hitusen oikealla.
Huipulla oli pieni pilviverho.
Huippuharjanne.
Kebnekaisen Sydtoppenilla.

Sitten alkoikin haastava osuus eli yhdeksän kilometriä alamäkeä. Kiikkujan polvi nimittäin ei sillä hetkellä tykännyt alamäkeen menosta. Askel askeleelta tyvenessä ja iltaan laskeutuneessa vuorimaisemassa lähestyimme leiriämme. Onneksi välillä saatiin vähän apuja lumilaikulta ja huiluteltiin metrejä alaspäin. Sisupuukon jos toisenkin olisi kiikkuja tuollakin reissulla ansainnut, jos sellaisia olisi jaettu. Ei turhasta valita tämä tyär, vaikka joskus siihen epäilemättä aihetta olisikin. Pikku iltahämärissä tsuumailtiin telttaamme, joka vihreällä värillään maastoutui siihen maisemaan, sanottaisiinko kohtuullisesti. Niin vain oli siis noin kymmenen tuntia vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran oltiin samalla mättäällä seisty. Jes! High five! Mahtava päivä. Ylä- ja alamäkineen. Huh, valtava nälkä. Kaivettiin Primus esille ja kiehautettiin vesi. Lightweight-ajatus tuli taas vastaan. Ruoaksi oli pussirisotto, johon riitti heittää keitetty vesi sekaan ja odottaa kymmenen minuuttia. Arvaa vaan, ootettiinko niin kauan. Ehkä kaheksan ja puoli, se oli ihan tarpeeksi hautunutta. Menipä vain vikkelään tämä lounaspäivällisillallinen ja yöpala siinä samassa. Silmä jo painoi niin hiihtäjän kuin kiikkujankin kasvoilla, ai kun oli makoisaa kömpiä makuupussiin unia näkemään. 

Mahtavat maisemat lasketella alaspäin.

Arvatenkin seuraava aamu oli myöhäinen herätys ja kömmittiin teltasta pieneen tihkusateeseen ja kevyeen tuuleen. Brunssiksihan se sitten meni. Taas lightweight-ajatuksen siivittämänä vaihtoehdot olivat hedelmäpuuro, tomaattipasta mozzarellalla tai nuudelia tonnikalalla. Kiikkuja totesi valmiin hedelmäpuuron olevan vain äärimmäisessä hädässä maistuva annos, joten valittiin tomaattipasta tonnikalalla. Sillä nousi rinkka taas selkään. Huolestuneina hiihtäjä ja kiikkuja katsoivat huvenneita suklaavarastojaan, edessähän olisi muutaman tunnin patikka ja pyöräily takaisin maalikyliin. Mutta keksivät sitten itseäänkin hämmästyttäneen ratkaisun. Visa-kortti taskusta ja Kebnen Fjällstationin kaupan suklaahyllylle. Erikoisimpia ostospaikkoja missä on asioinut, tuumi hiihtäjä pin-koodinsa näppäiltyään. Mutta iso levy Daimia taskussa oli hyvä jatkaa matkaa. Ja Daimia tarvittiinkin. Ensin oli laitettava tossua toisen eteen reilut kymmenen kilometriä ennen kuin oltaisiin pyörien luona. Pyöriltä matka jatkui vesisateessa mutta enimmäkseen mukavasti rullaten, ihan kuin reitti olisi helpottunut menomatkasta. Iltahan se sitten oli jo, kun tultiin lähtöpaikalle. Kuppi kuumaa retkeilymajan kahvilassa ja autolle asettelemaan kamppeita paikoilleen. Sade lakasi juuri sopivasti täksi ajaksi, kuin tunturituuli olisi kuullut toiveemme ja puhaltanut sadepilven hajalleen. Illalliseksi syötiin hyvin ja paljon, pastaa ja poropullia juustoisella pippurikastikkeella, nam. Illan aikana tehtiin hiukan vaikeakin päätös lähteä ajelemaan seuraavana aamuna kotikontuja kohti. Kiikkujan polvi tarvisi lepoa ja lääkärin silmäyksenkin. Ajatuksena ollut kurkistus Sarekin kansallispuistoon hiukan etelämpänä sai nyt jäädä odottamaan. Mutta hyvää oloa Kebnekaisen huiputuksesta ei mikään vienyt ja sen fiiliksen kanssa oli hyvä nukahtaa. 

Näitä tunnelmia muistellen oli hyvä nukahtaa.

Kaikkien näiden huippukokemusten, ylä-ja alamäkien, aurinkoisten ja sateisten päivien lisäksi hiihtäjä ja kiikkuja toivat reissultansa mukanansa tärkeän Pienten ilojen ja Suurten haaveiden listan. Listalle ehti kertyä monen monta uutta haavetta toteutettavaksi ja myös muutama haaste toisillensa. Oodi haluaa haastaa Sinutkin, reipas lukijamme, ottamaan tyhjän paperin eteesi, teroittamaan lyijykynän ja raapustamaan paperille omia pieniä ja suuria haaveitasi. Kun kirjoitat ne ylös, olet jo askeleen lähempänä niiden toteutumista. Muistathan myös poimia päivistäsi pieniä iloja, niitä sieltä kyllä löytyy kun tarkkaan katselet!:)

Siitä se ajatus sitten lähti.



Suurin haavein, Jenni &Elina