Ylläsjärven Tunturitriathlon

Ylläsjärvi 11.7.2015, puolipilvistä, vajaa 15 astetta, raikas tuuli koillisesta. Ihan unelmakeli. Aikaa lähtöön on viisi minuuttia. Lämmittelyt eli bajamajalle juoksut on tehty ja märkäpuku uitettu eli veden lämpötila tsekattu. Naisia on rivissä kolmattakymmentä. Kaikkien mielissä tuleva tunti ja koitos. Ylläsjärven laineet jo odottavat uimareita matkalle. Pa-pam! On aika ulkoilun riemulle. Mutta miten tunturihiihtäjä ja tunturikiikkuja tähän hetkeen ja Ylläsjärven rantaan ovat päätyneet?

Tunturitriathlon on Ylläksellä toista kertaa järjestetty kaiken kansan kisatapahtuma kolmilajiharrastajille. Tapahtuman järjestää paikallinen laskuseura Läskit ja Nahkat, iso kiitos tälle väelle onnistuneen tapahtuman luomisesta ja järjestämisestä. Triathlon koostuu yllätys yllätys kolmesta lajista eli uinnista, pyöräilystä ja juoksusta. Ja oodilaisten riemuksi kyseinen tapahtuma on vieläpä maastoversio eli pyöräily ja juoksu kulkee polkuja pitkin. Matkat tässä kisassa ovat uinti 300 m, pyöräily 10 km ja juoksu 5 km. Eli saa sprintata. Eikä peesauskieltoakaan ole.

Tunturihiihtäjän treenifilosofiaan on pitkän aikaa kuulunut ajatus, että eri lajeja harrastamalla kroppa ja mieli pysyvät virkeinä ja paikat helpommin ehjinä. Oli siis melko mieluisa löytö, kun hiihtäjä edelliskesänä kisailmoituksen bongasi. Silloin suoraan mökkileiriltä grilliherkkujen ja lettukestien keskeltä palanneena helteinen kisapäivä sai posket punottamaan, liikkumisen riemusta. Ennen kaikkea osallistuminen jätti kipinän osallistua uudelleenkin, ja mielellään Ylläksellä. Leppoisa henki tapahtuma-alueella jäi myös hiihtäjän mieleen.

Jossain kohtaa kesäkuuta tunturihiihtäjä otti siis puhelua tunturikiikkujalle saadakseen tämän mukaan kisaan. No, se nyt oli – kuten jo varmaan arvaattekin – helppo homma ja klik klik, ilmoittautuminen oli tehty.

Hiihtäjä ja kiikkuja katsoivat kalentereitaan ja keksivät kovin omalaatuisen ja jonkun mielestä rohkeankin valmistautumistavan. Treeni jätettäisiin lauantaista kisaa edeltävään torstai-iltaan. Etelän kutsu kävi molemmille edeltävän viikon ajan. Ja kun eteen kuohui vielä Kuusamon koskireissu, totesivat tyäret, että treeni jääköön kisaa edeltävään iltaan. Ja niin Kuusamosta parkkiin Eelin kaupalle. Tunturihiihtäjä täsmälliseen tapaansa vain viisi minuuttia myöhässä ja tunturikiikkuja kahvikuppi kädessä – pyörät alle ja polkemaan. Kellohan ei tässä vaiheessa ollut enempää kuin puoli yhdeksän illalla.

Muutaman minuutin kuluttua kymmenen kilometrin kiekalta autoille palattuaan alkoi oodilaisten valmistautumisen kenties tärkein, ainakin vahvin, osuus: tankkaus. Hiihtäjä ja kiikkuja järkeilivät, että jos he söisivät kuin urheilijat, niin tulos seuraavana päivänä olisi sen mukainen. Eli pöydälle levitettiin siis proteiinirahkaa, raejuustoa, proteiinijuomaa ja banaania. Suklaa, no oli sitäkin. Sitten siirtyminen telttapaikalle ja hyvä oli nukahtaa näin huolellisen valmistautumisen jälkeen. Kisassa ei voisi tulla muuta kuin onnistumisia.

Tankkaushetki.

Kisa-aamu alkoi rattoisasti rupatellen trangian äärellä. Kesken puuronkeiton kiikkuja harjoitteli osuvia askelia aamupalakattauksen keskellä, muuvithan olivat hallussa ja vain voiveitsi tipahti rasialta. Alkulämmittely oli siis tehty ja Ylläsjärveä kohti.

Kisapaikalle jännittämään ja kuuntelemaan ohjeistuksia. Numerolaput jakoon. 13 ja 16. Ei onnennumeroita. Tavarat laatikkoon, kengät alimmaisiksi, siihen sukat ja shortsit ja päällimmäiseksi paita. Kypärä vaatteiden viereen ja pyyhe reunalle. Tarviiko sitä oikeesti? Paitaa ehkä vielä vähän parempaan asentoon. Helpompi pukea päälle. Vai tarkenisiko t-paidalla sittenkin? Ei, tämä on hyvä. Tuulee ja on kuitenkin hyttysiä. Mihin pyörä? Ai, aidan viereen. Kummalle puolelle sen saa jättää? Näkyykö numero varmasti? Vielä täytyy pukea märkkäri. Lähtöön on puoli tuntia.

Pa-pam! Huh, näinkö raikasta se olikin, no puuh-puuh-puuh. Jos tästä aloittaisi vaparilla, auts joku potkaisi kylkeen. Oho, kyynärpää huitaisi vierellä uivaa. No niin, huh nyt on väljempää. Voi uida. Tuolla näkyy ensimmäinen kierrettävä poiju. Ja tuuli kääntyi sopivasti selän taakse, tässähän jaksaa taas. Puuh-puuh-puuh. Toinen poiju, onpa viileä tämä vesi vieläkin. Oho, joku ottaa loppuspurtin, pitäiskö kokeilla jaksaisko itsekin? Huoh, tuolla pääsee rantaan.

Ja sitten, miten tämä menikään. Paita ensin, voi hitsi eihän tätä saa päälle kun on nihkeä iho. Shortsit, sukat, ai niin kypärä vielä. Oliko se pyörä missä? Niin ja piti taluttaa tien yli. No nyt saa polkea. Rullaapa kivasti. Huhhuh, ensimmäinen ylämäki, siitä noin. Vähän pienempää vaihdetta ja noin. Ai, oho kun tulee lujaa ohi. Aiai, tiukka pitkos edessä. Meneekö? Oi, auts. Ei mennyt mudasta yli. Höh. Puuh-puuh-puuh. Jahas, tässä tuli se pehmeä suokohta. Mutta sieltä laidastahan pääsee. Noin. Isompaa vaihdetta, hyvä polku polkea. Alamäki, huh. Oho, hyppy! No, kierrän kuitenkin. Ja tästä lähti viimeinen ylämäki, vielä jaksaa. Pari mutkaa enää, sole pahakaan. Viimeinen mutka vasempaan, huh alamäki. Onpas vauhtia, ehkä pikku jarru kuitenkin.

Ja pyörä hälle noin ja tossua jalkaan näin. Ei juomaa kiitos ei. Ihana palauttava alamäki. Tästä kevyesti näin joo. Huh, nyt alkaa tuntua jaloissa, onpa pehmeä maasto. Oisko tuo reuna vähän kovempi? Vielä kilsa, no sen nyt jaksaa. Järvi näkyy jo, jes. Siitä tien yli, missä maali? Ai tuolla, sinne. Jes, maalissa! Aika tunti jotakin, ei sen väliä. Hyvä fiilis. Vähän urheilujuomaa tuolta, noin.

Maalissa hymyilyttää.

Vilvoittelua jaloille. ( Kuva: Tunturitriathlon / Janne Koskenniemi )

Hiihtäjä ja kiikkuja olivat tehneet valmistautumisen lisäksi oivan palauttelusuunnitelman. Pikku palauttava iltamäki Pallaksen Pyhäkurulla karistaisi maitohapot jaloista. Sukset matkaan ja Pallasta kohden siis. Ja jos poistaa Pyhäkurun puuterinomainen valkeus hapot jaloista, niin yhtä tehokkaasti poistaa keskiyön aurinko väsymyksen silmistä. Toista sataa verttiä kesäfirniä, ai että!

Siinä sitä on, monen monta kesälaskumetriä!

Pikku pujottelu alkuun.

Kotio on kiva kävellä tässä valossa.

Voisi kuvitella päivän olleen täysi, vaan vielä pieni pakkaussessio seuraavana päivänä alkavaa melontareissua varten. Kellon lyödessä kolme yöllä näpäyttivät hiihtäjä ja kiikkuja kellot soimaan vartin vajaa kuusi. Päivä oli ollut täynnä liikkumisen ja ulkoilun riemua, nyt oli levon vuoro. Tyäret kömpivät makuupusseihinsa ja uinahtivat makoisiin uniin.

                                                     

Triathlonterveisin, Elina ja Jenni

Ylläs- Levi maastopyöräreitti - Länsilappilaista tunturimaisemaa parhaimmillaan pyöränsarvien tasolta!

Maastopyöräilyn ystävät ovat jo varmaan kuulleetkin, että uusi pyöräreitti on avattu Ylläksen ja Levin välille. Myös Oodi oli mukana polkemassa maastopyöräreitin virallisissa avajaisissa lauantaina 18.7. Ollaan saatu polkaisun jälkeen paljon kyselyitä reitin luonteesta niin ajateltiin tässä kertoa muutamia tarkempia kuvauksia reitin eri pätkistä niin tiedätte vähän millaisesta reitistä on vaikeustasoltaan ja maastoltaan kysymys.

Yleisin kommentti mitä kuultiin oli, että ”Eikös se ole kovin haastava? Varsinkin se siitä Pyhäjärveltä eteenpäin. En minä sinne voi lähteä!?” Haluamme tehdä siis pienen oikaisun. Muutamilla vinkeillä eri taitotason polkijat voivat mielekkäästi astua reitille ihan Leville saakka. Kieltämättä matka on perusluonteeltaan melko tekninen, mutta osa haastavimmista pätkistä saadaan ohitettua ja talutettavia pätkiä on todennäköisesti vain pari kapeampaa ja kivikkoista ylämäkeä, mutta se kuuluu lajin luonteeseen. Eipä uskota, että kukaan on reittiä suorittanut ilman että kertaakaan ei nousisi satulasta. Kun varaat siis matkaan reilusti evästä, paljon iloista reissumieltä ja ulkoilun riemua, voi kuka tahansa polkija nauttia uudesta maastopyöräreitistä Yllästunturin kansallispuiston ja Levin hulppeissa tunturimaisemissa.

Avajaisissa polkeminen aloitettiin Äkäslompolosta luontokeskus Kellokkaan pihasta. Virallinen aloituspiste reitille sijaitsee Ylläsjärvellä hiihtokeskuksella, joten Oodiltakin on vielä koko matka polkemati. Pituutta koko reitille tulee noin 60km ja Kellokkaalta aloitettaessa matkaa kertyi reilut 50km. Pyhäjärvi on aika tarkalleen reitin puolivälissä, joten se toimii myös hyvin aloitus- tai lopetuspaikkana. Tieyhteys Pyhäjärvelle mahdollistaa myös helposti reitin polkemisen kahdessa päivässä. Pyhäjärven pohjoispuolella sijaitsevalle parkkipaikalle voi huoltojoukot kuljettaa majoitustarvikkeet ahkerille polkijoille.

Seuraavassa siis meidän tuntemuksia reitistä ja muutamia vinkkejä miten reitistä voi saada vielä mieleisemmän kokemuksen jokaiselle maastopyöräilyn ystävälle, joka haluaa nauttia kauniista länsilappilaisesta tunturimaisemasta pyöränsarvien tasolta.

Meille päätös osallistua juuri avajaispolkaisuun tuli aika yllättäen, kun meille valkeni, että tuona päivänä oltaisiin juuri Ylläksellä ja vailla sen suurempia suunnitelmia. Niimpä tuttuun tapaan valmistautuminen koitokseen meni hiukan viimetippaan ja tokaisimme vain toisillemme, että ”no eikai sole ko vain polkasta!” Edeltävänä päivänä tultiin takaisin vajaan viikon melontareissulta Pöyrisjoelta ja hieman testailemasta reittiä tulevaa 7 tunturin valloitusta varten. Ilta vielä vietettiin aamuun asti Tuuren tahdissa joraten, muutama tunti unta ja eikun polkemaan! Tuure on kuulunut koko kesän Jessen suosikkeihin, joten live-keikan väliin jättäminen ei vain ollut vaihtoehto. J

Tähän väliin olisi varmaan paikallaan kirjoittaa muutama sana meidän omasta polkemisen tasosta, niin saatte pienen käsityksen mistä näkökulmasta kuvaukset on kirjoitettu. Pyrittiin kuitenkin katsomaan reittiä lähes aloittelijan silmin, joka olisi kuitenkin muutaman kerran maastopyörän selässä jo istunut. Kiikkuja polkee pyörää vasta toista kesää ja hiihtäjä on viihtynyt satulassa jo muutaman kesän. Seuraavassa kerromme kuvauksen reitistä nimenomaan suuntaan Ylläs-Levi.

Kellokkaalta Kukastunturin juurelle reitti kulkee pääosin leveitä latupohjia ja hiekkateitä pitkin, välissä on muutama kapeampi metsäpätkä ja helpohko pitkospuuosuus. Kokonaisuudessaan alkupätkä on kuitenkin helppoa poljettavaa.

Kukastunturin ylitykselle on kannettu koko matkalle soraa, joten se on kanssa miellyttävää ja helppoa polkea ylös ilman isoja kiviä ja juurakkoja. Ylämäki jyrkkenee loppua kohden ja aivan viimeinen rutistus oli Oodillekin aika polkasu. Alastulo aluksi jännitti miten liukas sorapohja olisi renkaan alla, mutta iloiseksi yllätykseksi pidon kanssa ei ollut mitään ongelmia. Sora oli niin hyvin jo tamppaantunut maahan, joten ei tarvinnut liuskastella laisinkaan. Lisäksi Ylläkseltä päin tultaessa alastulo ei ole kovin jyrkkä, joten sen voi tulla ihan oman mielensä mukaan kädet sarvilla tai tiukasti jarruilla hissun kissun. Suosittelemme kuitenkin koko sydämemme pohjasta Kukastunturin ylitystä, niin valloittava tämä alueen pieni suuri tunturi on. Mitä se häviää korkeudessa muille se ottaa takaisin hempeydellään. Voimia säästämiseksi ylämäki rutistuksen voi myös rauhallisesti taluttaa ja nauttia täysin siemauksin alamäen hurmasta. Mikäli Kukaksen ylitys tuntuu hurjalta sen voi myös ohittaa jatkamalla latupohjaa suoraan Kotamajaa kohden.

Kotamajalta reitti jatkuu läpi varvikon Lainiotunturin pohjoisjuurella. Polku on vielä hyvin kapea, mutta oikein mukavaa ja leppoista poljettavaa. Pian reitti ylittää puron joka virtaa Lainio- ja Pyhätunturin välissä. Tämän jälkeen reitti kulkee paikoittain pitkospuilla ja paikoittain märemmällä suoalustalla. Heinäkuun puolivälissä ei nämäkään suo-osuudet olleet enää liian märkiä vaan pyörällä pääsi niistä heilahtaen ylitse. Kun lähestytään Pyhäjärveä, reitille on paikoittain tuotu märähköä maata ja kiviä tasoittamaan isoja juurakkoja. Liian helpoksi ei ollut reittiä polkijalle tehty vaan tällä alustalla polkeminen isojen kivien ylitse on melko teknistä. Ei jouda aina kättä irrottamaan sarvista, jotta saisi mäkäriä ja paarmoja huidottua tiehensä.

Saavuttaessa Pyhäjärven eteläpäätyyn, reitti seurailee Pyhäjärven vierustaa aina pohjoispuolen parkkipaikalle asti. Tämä osuus on kokomatkaltaan aikalailla maastopyöräilyn aatelia. Metrin levyistä, juuri sopivan juurakkoista ja kivikkoista poljettavaa, niin että koko ajan pääsee hyvin rullaamaan. Sen verran teknistä, että mielenkiinto pysyy yllä ja keskittyminen polkemisessa. Vähän polkeneille osuus tarjoaa juuri sopivan haasteen ja enemmän polkeneet saavan sitten nauttia leppoisemmasta osuudesta vauhtia lisäten.

Pyhäjärveltä reitti alkaa kiikkumaan ylös Aakenustunturin rinteitä. Tämä pätkä on reitin ensimmäinen haastava osuus. Mielestämme saa olla kyllä lajin vannoutunut pitkäaikainen harrastaja, jos meinaa tästä ylämäestä polkemalla selviytyä. Me talutettiin. Polku on hyvin kapea ja kivistä ja juurakoista ei ole puutetta. Kun reitti tasoittuu ajoittain pääsee jo polkemaankin, mutta meidät ainakin vielä välillä pysäytti pusikkoiset purojen ylitykset.

Reitti helpottuu kun päästään puolestaan hieman laskettelemaan aakenuksen rinteiltä alaspäin. Pyörän satula tulee jälleen tutuksi ja menosta saa nauttia. Kun polku tulee metsäautotielle, ennen vasalampea, pyöräkyltit olivat hiukan vajavaiset ja me painelimmekin siitä suoraan jatkaen polkua, joka johdatti meidät isolle suolle ja pitkospuille. Tarkoituksena olisi ollut kääntyä vasemmalle metsäautotielle, joka olisi tullut isommalle hiekkatielle, joka puolestaan yhdistyy päällystettyyn Tiurajärventielle. Me tulimme metsän uumenista polkua seuraten suoraan Tiurajärventielle risteykseen, jossa virallinenkin pyöräreitti siihen yhdistyy. Tämä tienpätkä osuus on siis helppoa poljettavaa ja mukavaa palauttelua Aakenuksen ylämäkien jälkeen. Me tuumasimme, että menisi liian helpoksi niin ajattelimme ottaa pienen koukun suon poikki. Tästä siis lisähaastetta reittiin!

Aakenusjärven kodalle ja vielä muutamisen kilometriä sen jälkeen saa siis nautiskella teillä polkemisesta. Pian kodan jälkeen alkaa kuitenkin toinen haastavampi ylämäki osuus, joka on maastoltaan verrattavissa Aakenuksen nousuun. Reitti alkaa vaappumaan puolestaan Homevaaran ja Jänkäläisenlaen välistä ylös. Tässä oli koko reitin toinen kohta, missä jouduimme pyöriä taluttamaan. Mäen päälle päästyään on taas hyvä nousta pyörän selkään ja reitti jatkuu vielä jonkin matkaa teknisenä ja kapeana polkuna, kunnes taas puolestaan koittaa alamäki ja rullaaminen on helpompaa kapeallakin jäljellä. Alamäki jatkuu aina lähes Pyhätunturin juurelle saakka.

Pyhätunturin juurella päästään taas hiekka-autotielle ja latupohjille. Näitä riittääkin sitten aivan maaliin asti, joten viimeiset 15 kilometriä Leville on helppoa poljettavaa. Melko tasaista poljettavaa ja lopussa vielä odottaa pitkät laskut alas Kätkätunturin rinteiltä. Mikäli tässä vaiheessa ei vielä ole tarpeeksi takapuoli jumissa tai vielä vähän ylimääräistä energiaa jäljellä voi reittiin tosipolkijat lisätä vielä hippusen haastetta. Pyhätunturin voi myös ylittää latupohjia pitkin. Tällöin Pyhätunturille noustuaan lasketellaan alas Kätkätunturin eteläpuolelle ja poljetaan latuja pitkin aina lähes Immeljärven etelä päätyyn asti, kunnes latu tulee asfalttitielle. Tästä voidaan seurailla polkua järven länsipuolta pitkin Levin kylälle tai puolestaan voidaan ottaa autotie Levin keskustaan.

Kokonaisuudessaan Oodi piti uudesta reitistä kovasti! Ensi kerralla aloitamme Ylläsjärveltä asti. Suosittelemme reitin polkemista juuri Ylläkseltä Leville niin reitti mukavasti helpottuu loppua kohden ja toiseen suuntaan Ylläksen päädyn mäet ovat aika tiukkaa poljettavaa. Nyt vain kaikki polkemaan Ylläksen ja Levin jylhiin maisemiin!

Ikävä kyllä tältä reissulta meiltä jotenkin unohtui kuvamateriaalin kerääminen. Taisi kaikki ajatukset olla polkemisessa. Levillä kuitenkin vielä ajateltiin ikuistaa polkaisun jälkeiset fiilikset! 

Levillä! Ja reitti saa kyllä ison peukun!

 Tässä vielä karttakuvaa reitistä ja meidän muutamat reittivinkit joko helpottamaan tai lisäämään haastavuutta. Vastaava karttaa myydään Ylläksellä ainaskin Jounin- kaupalla ja luontokeskus Kellokkaassa kuuden euron hintaan. Ilman meidän merkintöjä tietenkin. :) 

Jälleen karkeahkoin viivoin piirretty kartta. Suositellaan kartan hankkimista!

Pyöräilyterveisin, Elina & Jenni

7 TUNTURIN TAIKAA!

Tässä heinäkuun päivänä menneenä laitoimme tossut jalkaan ja hilpaisimme seitsemälle Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja sen liepeillä sijaitseville tunturin huipuille. Löytääkseen idean lähteen täytyy palata talviaikaan, jolloin tunturikiikkuja eteni saman reitin kaverinsa kanssa suksilla. Sama homma täytyisi toteuttaa siis kesäoloissakin, niin mukavaa puuhaa se oli. Tunturihiihtäjä kun innostui ajatuksesta myös, niin patikalle vain.

Reittimme alkoi Aakenuksen Totovaarasta... 

Innoikkaana valmiina lähtöön Totovaaran parkkipaikalla 7 aamulla.

...ja kulki kesäpatikkapolkuja ja hiihtolatupohjia hyödyntäen Pyhäjärvelle. 

Aakenuksen huipulta. Täynnä energiaa.

Sieltä jatkoimme latupohjaa järven ohi ja suikkasimme Pyhän ylämäkeen ja huipulle.

Pyhä. Päivä alkaa kirkastumaan.

 Kukaksen saavutimme tällä reitillä helposti itäpuolen latupohjaa pitkin ja samaa polkua oli hyvä jolkotella alaskin. 

Peukut nousi Kukaksellakin.

Lainiota lähestyimme luoteesta...

Lainion mahtava huippu. Jenniltä meni Lainioneitsyys.

... ja sieltä otimme suunnan Hangaskurun ja Tahkokurun kautta Kesängin huipulle. 

Kesängillä ei ollut riemulla rajaa kun tiesi että rakkaparatiisi odottaa Pirunkurussa.

Jatkoimme Pirunkurusta alas Kesänkijärvelle ja Varkaankurun jälkeen edessä olikin Ylläs. Ylläksen rakkaiset rinteet ohitettiin huoltotietä kavuten...

Alueen jättiläinen Ylläs valloitettu. Nykyään korkeuttakin on 719m.

 ...ja Kuertunturilla taas mentiin läpi metsien. 

Ja viimein Kuerilla täyttä hymyä.

Ja sitten suunta oli enemmän kuin selvä: Pyyhyn burgerille!

Burgereitten jälkeiset palautusjuomat. :)

Matkaa reitillä kertyi 57 kilometriä, aikaa kului liikkeessä noin 11 tuntia ja taukoineen noin 13 tuntia.

Hieman karkein kynänottein raapustettu kartta kuljetusta reitistä.

Kokemus oli niin mukaansatempaava, että matkan aikana runosuoni alkoi sykkimään ja sanat soljuivat seuraavaan muotoon:

OODI SEITSEMÄLLE TUNTURILLE

Seitsemältä seisoimme sumuisen Aakenuksen seutuvilla ja sisukkaasti seitsemälle tunturille starttasimme. Aakea se Aakenus vain olikin, vaan usvan suojissa sitä tiedostamatta talsimmekin. Polku liukas kivinen johdatti kuitenkin yli lakien ja toisessa päässä jo häämötti järvi tunturien.

Oli metsän aamu niin hiljainen, että koppelokin tuli puskista säikähtäen. Askel kulki halki maariankämmekkärinteiden ja Pyhän kumpuilevasta luonteesta nauttien. Huipulla taivas jo hiukan repeili ja saimme nähdä kuinka tunturien lakeus säteili.

Kukas se siellä meitä odotteli ja sitäpä kohti kaksi tyärtä joutuin jolkotteli. Tuo sympaattinen mäki keskellä isompien tarjoaa kulkijalle kuitenkin näkymän laajan kokoisen. Aina ei kerro luku tunturin korkeuden kuinka valloittava voi olla huipulta kokemus kauneuden.

Eikä aikaakaan kun päästiin Lainion juurelle ja sieltä matkamme taittui Lumikurun laidoille. Tuo kaukaa niin suuri ja kivinen olikin lähempää katsottuna vain lempeä ja mättäinen.

Askel kulki keveästi läpi suon Tahkokurulle asti ja sitten edessä olikin kiperämpi Kesängin rasti. Tuo tunturi on aatelia rakkaisten, sitä ei sovi uhmata polvilla heppoisten. Voit sen valloittaa lempeästi suunnalta pohjoisen, vaan on sinulla silloin edessä laskeutuminen kuruun Pirulaisen.

Ylläs tuo korkein on siintänyt jo huipulta jokaisen, vaan vielä on matkaa läpi metsien rinteille sen. Ei turhaan ole tämä tunturi Ylläksen Ykkönen, sillä on se vain jylhä ja täysin nimensä veroinen. Hän asetti haasteen eteen valloittajan, varsinkin kun painoi jaloissa huiputus mäen muutaman.

Alamäkeen todella pitkään seuraavaksi suunnattiin, ja läpi Äkäslompolon kylän Kuerille vaavuttiin. Voisi kuvitella tuon tunturin pienoisen olevan kulkijalle helppo pala viimeinen, mutta toisen puolensa meille sinä päivänä paljasti, ei tossu tainnut enää nousta keveästi. Läpi rämeisen metsän kuitenkin huipun saavutimme, kovasti tuuletimme ja kankein koivin kylille konkkasimme.

Tämä oli oodi seitsemälle tunturille, jotka me kaikki tuona päivänä valloitimme. Jäi päivästä mieli iloinen ja ennen kaikkea muisto ikuinen.

Astu sinäkin polulle mieleiseen ja saatat löytää oodin sydämeen. <3

Elina & Jenni

Kun vuorille haluat mennä nyt..!

Oli kesäkuun puoliväli ja takana oli alkukesän koskiseikkailut  ja –kisailut Muoniojoen aalloissa. Juhannus odotteli jo nurkan takana, joten oli sopiva aika matkata pohjoiseen kohden Norjan mäkiä. Maan mäet olivat jo osin tuttujakin, mutta kesälaskut vielä kokematta. Jesseen ( Elinan auto, joka tarjoaa yösijan ja kuljettaa sisällään mukisematta kahden reissaajan tavarat ja ottaa siihen lisäksi kevyesti vaikkapa pari kajakkia pyörien kylkeen ) pakattiin perusnorjavarustus eli sukset, patikkakengät ja pyörät. Tarkoitus oli etsiä kesämäkiä laskettavaksi, onhan kesä tunturihiihtäjälle ja tunturikiikkujalle aivan liian pitkä vain rannalla makoiltavaksi.

Jesse valmiina lähtöön.

Ensimmäinen stoppi otettiin Signaldalenissa sijaitsevan Baraksen juureen. Tämä tunturi oli ollut molempien mielissä ja katseissa jo pitkään. Tunturihiihtäjä oli sen ohittanut laakson toiselta puolen kerran jos toisenkin huiputusaatokset mielessä. Tunturikiikkuja puolestaan oli jo päässyt Baraksen rinteille kurvittelemaankin, vaan ei ylös asti. Oli siis enemmän kuin helppo päätös laittaa aamulla tossut jalkaan ja sukset selkään ja lähteä patikalle kohti huippua.

Alkupatikan jälkeen löydettiin lunta enemmän kuin pelkkiä laikkuja ja olisi melkein voinut kuvitella hiihtävänsä huhtikuun hangilla. Lumitilanne oli siis hyvä, mutta ei vain olekaan mikään helposti lähestyttävä tuo Baras. Tämä tunturikaveri oli kutsunut ystävänsä tunturituulen kylään juuri tuona tiistaipäivänä. Vissiin oli vähän huonompi päivä tunturituulella, sen verran ärhäkästi puhalteli menemään. Tuuli puolestaan oli tuonut mukanaan ystävänsä sadepilven, joka on melko harmaa kaveri. Näin se keli joskus asettaa haasteita kulkijan matkalle ja niin vain kävi, että huippu jäi muutaman hassun askeleen päähän. Signaldaleniin oli ja on siis palattava! Huiputuskuoharikin jäi taskuun avaamattomana.

Taidevenytys.

Tuosta ja tuosta..

Sole ko ylös vaan sitte.

Maisemia matkalta.

Laaksonäkymät.

Melkein-huiputtajat.

Lisää lunta löydettiin Sjufjelletiltä. Ja ai että, mitä liisteriä löydettiinkin! Mutta ilo ei ollut tämän näköinen ollenkaan vaan vielä parempi, kun alastullessa saavutimme puurajan. Lumi oli täydellistä kesäfirniä ja laikkuja tuntui löytyvän kaikkialta. Ja jos laikkua ei ollut, niin otettiin vähän vauhtia mättäältä. Sellaista se kesälasku on.

Pikku venyttelyhetki.

Ylös.

Sjufjelletillä.

Jylhät maisemat.

Laikkuja on. On.

Vaikka suksenpohjia ei liikaa voikaan kuluttaa, niin päätettiin vaihtaa lajia välillä pyöräilyyn. Suuntana oli tunturi lähellä Tromssan kylää. Hyvä keli, hyvä seura, ei hyttysiä, vuoret ja meri näkyvissä – ei muuta kuin polkemaan. Huomattiin vaan matkan varrella, että pyöräilyyn löytää ihan uusia ulottuvuuksia, kun etsiytyy hiukan kosteammalle alustalle eli suolle. Tai kun valitsee pyöränrengastakin kapeamman polun, jossa on kivi siellä toinen täällä. Lisää elämyksiä saa myös lumenviipymien ylityksistä ja vuolaiden kevätpurojen kahlaamisista.

Maastopyöräilemässä.

Norjalainen pyöräparkki.

Vesieste.

Polulla.

Pyöräpäivän jälkeen palattiin taas ruotuun ja otettiin sukset alle. Tromsdaltinden oli silmiemme edessä ja oli siis aika lähteä suksipatikalle. Lomalaisella kun sitä aikaa on, niin valitsimme maisemareitin saadaksemme nauttia aurinkoisesta ja tuulettomasta päivästä pisimmän kaavan kautta. Ja voihan pojat ja tytöt, että nautittiiinkin! Hiihtoreitiltä aukeni huikaisevat maisemat Tromssan kylälle ja Tromsdaltindenin toisella puolella sijaitseviin vuonoihin. Ja kun oli aika kääntää sukset alaspäin, vieläkin paistoi aurinko, niin taivaalla kuin kasvoillammekin. Laskulumi oli melkein kutosen loskaa asteikolla yhdestä kuuteen, vaan pettämättömät sivakat meidät alas toi. Tonnikalapasta ja kaupasta afterskijätskit - päivä oli nukkumaanmenoa vajaa valmis.

Maisemareitillä.

Tromsdaltinden.

Tromssa.

Wuhuu!!

 
Kaiken tämän harrastamisen välissä vietettiin ikimuistoinen juhannus henkeäsalpaavan kauniilla paikalla Lyngenin kärjessä, Lyngstuvalla. Koko päivän henkeäsalpaavuutta ei vähentänyt se, että aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tunturituulikin oli lempeä kuin juhannusaattona sopii olla. Näin hienon päivän ratoksi kiipesimme Russelfjelletin huipulle matkalla nauttien retkestä ja hetkestä. Niin kesä ei tälläkään huipulla vielä ollut etteikö huipulta olisi lumienkeleitä löytynyt.  

Kesän merkkejä.

Huiputtajat.

 

Lumienkelit.

Pikkupatikka kävelevän jukeboksin perässä toi juhlapaikalle musiikin siivin. Ja tässä leirissä ei mitään pussipastaa sitten syötykään. Alkupaloiksi grillattiin maissit ja ananakset, sitten päästiin hampurilaisiin käsiksi. Omomom, mansikoita makusteltiin sellaisenaan. Mutta sitten. Reissukaverimme Jani taikoi rinkastansa kakun mansikkahilloineen, kiiveineen ja kermavaahtoineen. Huhhuh, aikamoisen makoisaa. Päivä oli ollut täydellinen.

Jukeboksi.

Lyngstuva.

Ok telttapaikka.

Ai että!

Leppoisan letkeä kesäreissumme Norjaan päättyi vesisateeseen, oli siis aika lähteä kotiin hymy huulilla. 

Norja oli sen verran inspiroiva maa, että vanhojen harrastusten lisäksi löysimme monta uutta lajia. Pysy mukana blogimme matkassa, niin saatat kuulla ja nähdä niistä lisää! 

Vuoriterveisin Elina ja Jenni